Äänellä itkeminen
Karjalainen itkuvirsiperinne on on hyvin vanha kieli- ja melodiamuoto voimakkaiden tunteiden sanoittamiselle.
Äänellä itkemisellä itkijä helpottaa omaa tunnekuormaansa sekä hoitaa yhteisön tasapainoa. Ääneen itkeminen luo yhteyttä yksilön omiin ja kuulijan tunteisiin. Äänellä itku on vanhan tradition säätelemää valitusrunoutta joka suuntautuu ulospäin helpotusta ja uutta perspektiivin näkökulmaa ojentaen. Ulospäin suuntautuva toivoa kurkottava valitus on eri asia kuin sisäänpäin sulkeutunut valittaminen, joka ei ole sopinut suomalaiseen mentaliteettiin.
Itkuvirret olivat karjalassa tärkeä osa kulttuuria ja elämänmenoa. Itkijät olivat vanhempia, elämää nähneitä naisia, joiden tehtävä oli johdatella yhteisöä eroon ja siirtymiin liittyvissä rituaaleissa, joista merkittävämmät olivat häät ja hautajaiset. Rituaalien ulkopuolella tapahtuvia itkuja kuvataan tilapää- ja arkielämän itkuiksi. Itkuilla myös toivotettiin tervetulleeksi, hyvästeltiin lähteissä tai osoitettiin kunnioitusta läheisen elämän vaiheista. Tilapää- ja arkielämän itkuissa nainen saattoi purkaa omia tunteitaan.
Itkutaito oli karjalassa arvostettu taito kankaan kutomisen ja kehräämisen ohella. Kuvakielellinen ja omintakeinen itkukieli omaksuttiin kuulonvaraisesti sukupolvelta toiselle siirtäen jo lapsena arkielämän menossa.
Karjalaisen itkukielen kauniissa ja koristeellisessa kielessä korostuu kunnioittava ja lempeä sävy, myös vaikeista elämänkohtaloista itkettäessä. Itkukieli erosi arkikielestä ja se käytti kiertoilmaisuja syystä, että vainajat tuonilmaisissa eivät ymmärtäneet arkipuhetta, myös paholaista pelättiin - suora ilmaus saattoi altistaa vainajan sielun paholaiselle.
Itkuvirsiperinne säilyi osittain muuttumattomana 1900-luvulle asti, toisin perinteen hiipumista alkoi näkyä merkkejä: nuoret eivät enää innostuneet vanhaan tapaan perinteen jatkumisesta. Toinen maailmansota hajotti karjalaisen elämänmuodon ja siirtokarjalaisien sijoittuessa ympäri maata vanha elämänmuoto miltei povattiin kuolevan. Itkuperinne säilyi kuitenkin harvojen karjalaisnaisien ansiosta ja itkut olivatkin sotien jälkeen karjalaisille tärkeä identiteetin säilyttäjä ja niiden avulla purettiin myös raskaita evakkoajan kokemuksia. Itkuja esitettiin mm. karjalaisilla juhlilla.
Vuosituhannen vaihteessa itkuperinne alkoi nostamaan uudestaan päätään. Syntyi tarve ymmärtää omia karjalaisia juuria ja itkuvirsiperinnettä. Ensimmäisinä itkuvirsistä kiinnostuivat kansanmuusikot.
Tarpeesta nousi kysymys, voiko nykyajan ihminen tuottaa itkuvirsiä omalla kielellään ja nykykulttuurista käsin. Vuonna 1998 järjestettiin ensimmäinen itkuvirsikurssi Äänellä Itkijät ry:n puheenjohtajan toimesta. Vuonna 2001 perustettiin valtakunnallinen, Karjalan Liiton jäsenyhdistys Äänellä Itkijät ry. joka on kouluttanut itkuvirsikursseillaan vuoteen 2020 2230 henkilöä mennessä.
Itkijänainen itkee kuollutta miestään ristin juurella. Väisänen A.O kuvaaja 1912-1914 Museovirasto
Nykyitku
Nykyitkusta puhuttaessa tarkoitetaan vanhaan suulliseen traditioon perustuvaa karjalaista äänellä itkua, joka on muovautunut
suomalaiseksi nykyitkuksi. Nykyitku on muovautunut aikamme tarpeisiin ja kulttuuriin sopivaksi, nykykielellä ilmaistavaksi
muodoksi. Äänellä itkemisen taito taipuu edelleen yksilön tunteiden ilmaisuun. Äänellä itkemisen taito kokoaa itkijät yhteisöön ja sitoo nykyiset ja menneet sukupolvet osaksi jatkumon ketjua. Äänellä itkeminen on yhteisöllinen kokemus, jossa tarpeemme kuulua joukkoon, tulla nähdyksi ja kuulluksi täyttyy.
Nykyitkijät tekevät itkurunonsa omilla sanoilla perinteistä muotoa seuraten. Itkumelodiat ovat yksilöllisiä ja syntyvät oman itkuprosessin myötä omanlaisikseen sävelpoluiksi.
Nykyitkijä voi tehdä itkuvirtensä miltei mistä tahansa aiheesta, tärkeintä itkurunossa on kokemuksen omakohtaisuus ja aito tunne. Nykyitkijä valmistaa itkunsa omaa tunnetaakkaansa keventääkseen, mutta yhtä hyvin hän voi esittää itkuja julkisesti tai perhejuhlissa. Elävässä itkutilanteessa kuulijalle jaettu itku tulee vastaanotetuksi ja myötäeletyksi joka luo yhteyden ja merkityksen kokemuksen.
Itkuvirsikurssit ja työpajat
Itkuvirsikursseilla opetellaan ja harjoitellaan oman itkuvirren tekemistä ja ohjataan henkilöä oman itkupolun löytämiseen. Itkupolulla tarkoitetaan yksilöllistä prosessia, jossa lähtökohtana on henkilön tarve tunnistaa ja kohdata sisimmässä oleva tunnelatauma ja ilmaista se itkuvirreksi. Turvallisessa itkupiirityöskentelyssä jaettu itku tulee otetuksi vastaan ja itkijä tulee kohdatuksi. Läsnä on turvallinen yhteisö, joka kannattelee itkijää itkutilanteessa.
Kohdatuksi tulemisen tarjoaa kokemuksen vastaanotetuksi tulemisesta, joka voi olla monelle korjaava kokemus. Ääneen itkiessään omaa kokemustaan henkilö vapautuu tunnekuormasta ja kokemus vahvistaa hänen omaa aitoa persoonallista läsnäoloa ja identiteettiä. Äänellä itkun jakaminen ja kuuleminen on parhaimmillaan hoitavaa ja yhteisöllisyyttä rakentavaa tunneilmaisua.
Itkuvirsikurssilla ja työpajoissa tutustutaan äänellä itkemisen historiaan ja nykyitkuun teoreettisen luennon ja ääninäytteiden avulla. Oman itkun työstämiseen johdatellaan erilaisten keho- liike, mielikuva- ja ääniharjoitusten avulla. Hyödynnän omassa ohjaustyössäni keholähtöisiä menetelmiä ja kuvien kautta työstämistä. Omaa itkuvirttä lähestytään kirjoittamisharjoitusten ja melodiaharjoitusten kautta. Lopuksi oma itku jaetaan turvallisesti ja luottamuksellisesti itkupiirissä.
Nykyitkusta puhuttaessa tarkoitetaan vanhaan suulliseen traditioon perustuvaa karjalaista äänellä itkua, joka on muovautunut
suomalaiseksi nykyitkuksi. Nykyitku on muovautunut aikamme tarpeisiin ja kulttuuriin sopivaksi, nykykielellä ilmaistavaksi
muodoksi. Äänellä itkemisen taito taipuu edelleen yksilön tunteiden ilmaisuun. Äänellä itkemisen taito kokoaa itkijät yhteisöön ja sitoo nykyiset ja menneet sukupolvet osaksi jatkumon ketjua. Äänellä itkeminen on yhteisöllinen kokemus, jossa tarpeemme kuulua joukkoon, tulla nähdyksi ja kuulluksi täyttyy.
Nykyitkijät tekevät itkurunonsa omilla sanoilla perinteistä muotoa seuraten. Itkumelodiat ovat yksilöllisiä ja syntyvät oman itkuprosessin myötä omanlaisikseen sävelpoluiksi.
Nykyitkijä voi tehdä itkuvirtensä miltei mistä tahansa aiheesta, tärkeintä itkurunossa on kokemuksen omakohtaisuus ja aito tunne. Nykyitkijä valmistaa itkunsa omaa tunnetaakkaansa keventääkseen, mutta yhtä hyvin hän voi esittää itkuja julkisesti tai perhejuhlissa. Elävässä itkutilanteessa kuulijalle jaettu itku tulee vastaanotetuksi ja myötäeletyksi joka luo yhteyden ja merkityksen kokemuksen.
Itkuvirsikurssit ja työpajat
Itkuvirsikursseilla opetellaan ja harjoitellaan oman itkuvirren tekemistä ja ohjataan henkilöä oman itkupolun löytämiseen. Itkupolulla tarkoitetaan yksilöllistä prosessia, jossa lähtökohtana on henkilön tarve tunnistaa ja kohdata sisimmässä oleva tunnelatauma ja ilmaista se itkuvirreksi. Turvallisessa itkupiirityöskentelyssä jaettu itku tulee otetuksi vastaan ja itkijä tulee kohdatuksi. Läsnä on turvallinen yhteisö, joka kannattelee itkijää itkutilanteessa.
Kohdatuksi tulemisen tarjoaa kokemuksen vastaanotetuksi tulemisesta, joka voi olla monelle korjaava kokemus. Ääneen itkiessään omaa kokemustaan henkilö vapautuu tunnekuormasta ja kokemus vahvistaa hänen omaa aitoa persoonallista läsnäoloa ja identiteettiä. Äänellä itkun jakaminen ja kuuleminen on parhaimmillaan hoitavaa ja yhteisöllisyyttä rakentavaa tunneilmaisua.
Itkuvirsikurssilla ja työpajoissa tutustutaan äänellä itkemisen historiaan ja nykyitkuun teoreettisen luennon ja ääninäytteiden avulla. Oman itkun työstämiseen johdatellaan erilaisten keho- liike, mielikuva- ja ääniharjoitusten avulla. Hyödynnän omassa ohjaustyössäni keholähtöisiä menetelmiä ja kuvien kautta työstämistä. Omaa itkuvirttä lähestytään kirjoittamisharjoitusten ja melodiaharjoitusten kautta. Lopuksi oma itku jaetaan turvallisesti ja luottamuksellisesti itkupiirissä.
